Turinoita elämänmenosta, ihmettelyä luonnon ihanuudesta, itse tekemisen ilosta.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Blogitarina 2. LUPAUS, osa 4.


Blogitarina 2 LUPAUS


Tarinan aloittaja ja inspiroija on UUna


Viininpunaiset samettiverhot on vedetty ikkunan eteen. Ne yrittävät pitää pimeyden ulkona, mutta eivät onnistu. Tunnen kuinka pimeys on valunut raoista sisään, valunut nurkkiin, sängyn alle, lipaston taakse, mieleeni.
Tummat verhot pitävät myös valon ulkona, koska verhoja ei vedetä edestä edes päivisin: kirkas valo vihloo äidin silmiä ja sairasta sisintä.
On hiljaista, kuuluu vain äidin raskas epätoivoinen hengitys. Koko kaupunki nukkuu, muu perhe nukkuu. Olen valvonut äidin vuoteen äärellä jo monta yötä. Aamuyöllä Helga tulee vapauttamaan minut hetkeksi nukkumaan.
Silmäni kiertävät huonetta uudelleen ja uudelleen. Sänky, seinällä äidin kirjoma mietelause "Uskollista ja nöyrää Jumala rakastaa", yöpöytä täynnä lääkepurkkeja, lipasto, jonka päällä äidin koristeellinen peili. Se on hänen aarteensa, lahjaksi isältä saatu. Lipaston kauimmaisessa kulmassa palaa pieni kynttilä, peili on käännettynä siitä pois päin, mutta silti peilistä heijastuu valo. Ei ei valo, vaan kuin maisema, kaukainen maisema, hiljainen ranta, jossa kulkee joku.
Nousen ylös ja kävelen hiljaa. Samalla katson vastapäistä seinää ja yritän keksiä, mistä heijastus tulee. Vaatekaappi, päällä pari hatturasiaa, kynttilälampetit seinällä, ei tulta. En mielestäni päästä mitään ääntä, mutta silti äiti herää.
— Anna, Anna!
— Tässä olen äiti. Tartun kuumeiseen käteen, joka epätoivoisesti etsii jotain peitteeltä. — Tuonko teille lääkettä tai vettä? Olin jo kohottautumassa, kun äiti puristaa tiukasti kättäni.
— Ei, ei, älä mene Anna .... haluan puhua ... kanssasi.
— Ette saa rasittaa itseänne äiti. Jospa lukisin teille ja puhuisimme huomenna.
— Ei, ei, on aika ...puhua. Anna vettä.
Kohotan vesilasin äidin halkeilleille huulille. Hän ei ole moneen päivään enää syönyt paljoakaan. Vain hiukan keittoa ja muutaman kulauksen vettä. Nytkin vesi valuu suupielistä leualle ja kaulalle, yritän kiireesti pyyhkiä sitä, mutta äiti työntää käteni pois.
— Kuuntele Anna! Lupaa minulle ... Lupaa...



Aimarii jatkaa osa 2.


Äidin ääni on kiihkeä. Hänen kuumeiset silmänsä kiiltävät ja välähtävät oudosti kellertävinä. Molemmat kädet alkavat hapuilla otetta minun kädestäni. Lujasti, ikään kuin peläten minun vetävän käteni pois.

Äkkiä äiti kohottautuu puoleeni ja kuiskaa tuskin kuuluvasti ja hyvin hätääntyneenä.
-Anna, Annaseni…heijastus..peilistä. Joku …hän on..tulossa.. pitkoksia pitkin tunturisuolla. Annaseni, ei rannalla.….pitkoksilla. Anna, pyydän…..lupaathan….
Ääni kuitenkin sortuu. Sanat muuttuvat soperteluksi ja hän nukahtaa kesken lauseen. Ryppyiselle poskelle rupeaa valumaan kyyneleitä.

Kynttilä on palanut puoliksi. Se lepattaa välillä, on sammumaisillaan, mutta elpyy kohta palamaan paremmin.

Minä olen väsynyt. Äidin silmät olivat hetki sitten niin vieraat minulle. Outoa myös, ettei peilistä heijastuvassa valossa näy enää mitään rantaa, vaan suo, jota halkoo pitkokset? Ehkä kuvajaiset ovat kangastusta? Mutta hahmo, joka liikkuu maisemassa? Kuka tai mikä se on?
Eniten mieltäni askarruttaa, mikä voisi olla se lupaus, jota äiti yrittää pyytää minulta? Entä voinko antaa lupaukseni?
Irrotan varoen käteni hänen käsistään ja siirryn istumaan mukavammin vanhaan plyysiseen nojatuoliin. Äidin kasvot näyttävät uurteisilta, harmailta ja niin sairailta.

Viileää ilmaa lehahtaa kasvoilleni. Vilkaisen heti, onko ikkuna tai ovi ehkä raollaan, mutta ei. Äiti vain heittelehtii vuoteessaan ja herää puolittain. Katsoo minua, mutta ei jaksa puhua.
On puoliyö, öinen sudenhetki ja täysi hiljaisuus. Yön pimeydessä uskallan antaa vihdoin itkulle luvan, vaikka tähän asti olen jaksanut näytellä vahvaa.
-Anna? Olethan sinä siinä? Äiti kysyy. Kuiskaan olevani, en halua itkuisen äänen paljastavan suruani, puudutan sen pakolla pysymään sisälleni.
- Anna, lapsukaiseni, isä .. te tytöt ette…. tiedä ….mahdollista sukulaisuutta suurelle Akmeelille….Annaseni….teidän ei tarvitse kauhistua hetkeä..., kun ….tulee aikani. Se ei ole vielä……kohta valoni sammuu….ei vielä.

Enemmästä en saa selvää. Sanat ovat outoja, kieli muuttuu saameksi! Kiihtynyt hengitys alkaa tasaantua ja äiti nukahtaa taas.
Aamu ei ole kohtakaan.
Kasvojani pyyhkäisee uudelleen kevyt ilmavirta. Siinä samassa sammuu myös kynttilä. Vain savu jää leijailemaan hämärään. Nyt peilistä heijastuva valo paljastaa uudenlaisen maiseman, joka ei enää ole suo, ei näy pitkoksia. On puita ja joku asumus, jonka edustalla on liikettä.
Nousen voidakseni katsoa tarkemmin.
Tuijotan lamaantuneena ja suorastaan parkaisen.
-Äiti, tekö siellä? Ei! Ei se ole hän! Hän nukkuu vuoteessaan. Se olen minä itse, minä Anna!



Esther jatkaa osa 3.


- Äiti mitä tämä on, mikä tuolla katselee minun kasvoillani, minun silmilläni olematta kuitenkaan minä, Anna huutaa hädissään!
- Äiti herää, yritä vielä pinnistää ja kertoa minulle mitä tarkoitat lupauksella sinulle, mitä tarkoitat Anna huutaa kasvot pelosta suunniltaan ! Katse hamuilee joka suuntaan jäämättä mihinkään. Peilistä heijastavat keltaiset silmät !
Anna pyörtyy lattialle vavahtaen, eikä näe että Äiti yrittää kurkoittaa viimeisillä voimillaan Annaa kohden kuin auttaakseen tai tarttuakseen Annaan suojellakseen joltakin joka on jo lähellä mutta vielä näkymättömissä. Äiti näkee ja huokaa alistuneena, hän tietää että hänen aikansa on pian käsillä, ehkä hänellä on muutamia tunteja enää aikaa. Kuinka hän saisi kerrottua kaiken Annalle, mistä hän saisi voimaa vielä hetken. Äidin huulet alkavat liikkua kuin itsestään, vahvahtelevina, tärisevinä hän lausuu sanoja. Hänen ympärillä harmaa savu tekee outoja kiemuroita, kuin käärme liikkuisi varjoissa. Huoneen ilma on viileä. Seinillä varjot leikkivät omia leikkejään. Kynttilän liekki joka oli jo sammunut syttyy jälleen ja alkaa lepattamaan suurentuen kohti kattoa, kunnes tuli on valaiseva koko huoneen.

Sängyllä makaava hahmo on jälleen liikkumaton. Hiuksensa ovat valkoiset kuin lumi, levittyen tyynylle kuin viuhka. Huulten liikkeitä tuskiin huomaa. Kädet puristuvat nyrkkiin ja oikenevat jälleen. Ympärillä on savun tuoksua joka voimistuu hiljalleen.

Äiti avaa hätkähtäen silmänsä. Ja hän kuuntelee. Talosta ei kuulu ääntäkään, mutta ulkona sudet ulvovat, kuutamo on melkein täysi. Levottomuutta ilmassa, Äiti aistii sen. Hän tietää että ei ole enää omssa talossaan. Aika on siirtynyt eteenpäin. Eikä hän voi sitä pysäyttää....Hän rukoilee Annaa heräämään...Anna Anna herää herää !..Äiti tarttuu Annaa kädestä yrittäen ravistella Annaa hereille, hän ei voi muuta, ei hän pääse sängystään pois, ei ole voimia, ei ole aikaa... Samalla hän näkee jotakin liikettä silmäkulmastaan ja kääntää päänsä vaivalloisesti huoneen ikkunaan päin. Viininpunaiset samattiverhot ovat kuin läpinäkyvää harsoa. Hän kuulee jonkun lausumassa sanoja, kieli on hänelle tuttua, häntä pelottaa! Mutta hän tietää ettei menneisyyttä voi paeta, ei voi kuin yrittää kantaa taakkansa, mutta entä Anna, miten hän reagoi tähän kaikkeen. Mistä saisin vielä voimaa....kyyneleet valuvat hiljaisina hänen jo kylmeneviä poskiaan pitkin...vielä hän ei anna periksi, mutta hän vaipuu tajuttomuuteen.


-Äiti missä minä olen, Anna kuiskaa voipuneena ja yrittää nostaa itseään ylös lattialta. Hän muistaa kaatuneensa, mutta että hän pyörtyi sitä hän ei muista. Anna katselee varoen ympärilleen, hakien äitiään katseellaan. Missä Äiti on hän ihmetttelee, eikä tämä ole kyllä meidän talo. Missä ihmeessä minä olen Annaa alkaa pelottamaan, ja hän nousee ylös. Anna oikoo hämillään vaatteitaan ja kiristää ponihäntänsä oikeaan kohtaan pois silmiltä. Hän ei näe kuinka valo osuu hänen punaisiin hiuksiinsa saaden ne hehkumaan aivan oudolla tavalla. Eikä hän näe kuinka lipaston päällä olevassa peilissä keltaiset silmät katselevat häntä valppaana, hiukan myös uteliaana.


Annan katsellessa ympärilleen, ulkona aamu valkenee. Valo siivilöityy ikkunaverhojen lomasta pehmeänä lattian tummiin mattoihin. Maisema värjäytyy punaiseen ja keltaiseen. Talon takana minne Anna ei näe on suo ja pitkospuut joilla seisoo tumma hahmo katsellen tarkkaavaisesti taloon päin. Pitkospuut hehkuvat verenpunaisena aamun auringossa. Siellä täällä nousee usva joka kohta peittäisi talon ja sen asukkaat vaippaansa. Anna tuntee että jokin tarttuu hänen käteensä, hän tuntee kylmyyden ihollaan..


-Äiti sinäkö, Anna kysyy....ja kääntyy katsomaan äänen suuntaan joka kutsuu häntä hiljaa...Mitä sinä sanoit Äiti, sinäkö puhut, en kuule sinua Anna sanoo.....

.........Akmeel...Akmeel....huokaa ääni kuin haudan takaa, saaden Annan jähmettymään kauhusta...



Maahinen jatkaa osa 4.


Tuijotan kauhistuneena kättä, joka pitää kiinni ranteestani. Käsi on vahva ja suonikas. Nostan katseeni hitaasti ylös, kohti vieraan kasvoja. Säpsähdän, hän ei ole äitini. Sen olin jo aavistanut. Äiti näyttää kadonneen jonnekin. 

Kohtaan keltaiset, mustien ripsien kehystämät miehen silmät. Katse on pistävä ja silmien ilmeettömyys saa minut hermostumaan. Pälyilen ympärilleni, tietämättä mitä etsin. Kauhu ottaa vallan. Silmät tuijottavat hievahtamatta, kuin tutkien. Liikahdan levottomasti, haluten keskeyttää läpitunkevan katseen tuoman hämmennyksen ja pelon.

Käsi nousee olkapäälleni. Tunnen käden viileyden ja painon. Se tuntuu oudolla tavalla turvalliselta. Kurkkua kuristaa, enkä saa sanotuksi sanaakaan. Mies tuoksuu metsälle, sammaleelle, syksyiselle tuulelle ja savulle. Harteillaan hänellä on porontaljaviitta. Tunnen kuinka kädestä virtaa voimaa kehooni ja oloni rauhoittuu. Tilanne on hämmentävä ja pelottava, täynnä ristiriitaisia tunteita. 

Ikkunasta näkyy nouseva aurinko, jonka säteet lämmittävät suota. Kevyt tuulenvire vie usvan mennessään. Suo näyttää aavemaiselta, mutta hyvin kauniilta. Valkea poro seisoo suon reunalla, katsellen mustilla silmillään taloa.

Vilkuilen varoen miehen kasvoja. Mies on tumma. Hopeanhohtoiset suortuvat koristavat mustia, karkeita hiuksia. Kapeilla huulilla on melkein ystävällinen ilme, vaikkei hän hymyile. Yllättäen, matala, miellyttävä ääni sanoo
- Älä pelkää Anna, en tullut pahoissa aikeissa. Tiedätkö kuka olen ja mistä tulen?
Saan kauhultani hätäisesti tokaistua -Ei en tiedä. En tiedä missä olen ja kuka sinä olet. Mitä haluat minusta?

Mies kiertää vahvat käsivartensa ympärilleni ja ohjaa minut istumaan penkille ikkunan ääreen. Kavahdan, mutta istun alas. Mieleni on täynnä kysymyksiä. Ennen kuin ehdin yhtään niistä esittää, mies hymyilee ja nyökkää.
- Huomaan, että sinulla on paljon kysyttävää. Pyydän kuuntelemaan, mitä sinulle kerron. Tämä on hyvin tärkeää.
Katson hänen kulmikkaita, päivettyneitä kasvojaan. Musta parta kehystää kapeita, miehekkäitä huulia. Keltaiset silmät hallitsevat kasvojen ilmettä ja tekevät ilmeestä susimaisen. On kuin katsoisin suden silmiin.

Havahdun mietteistäni, miehen alkaessa taas puhua matalalla äänellään.
- Olemme Akmeelin sukua. Hän oli suuri soturi, tietäjä ja lovettaja. Akmeelin siirryttyä tuopuoleiseen, ei suvussamme enää ole ollut niin suurta tietäjää. Tieto ja taito, ovat kuitenkin kulkeneet sukupolvelta toiselle. Ja sinä Anna, olet perinyt esi-isäsi taitoja, isäsi verenperintönä.
- Sinulle on annettu lahja. Lahja kulkea tuonpuoleiseen. Anna, olet lovinoita, jolla on poikkeukselliset lahjat.

Lapsuudessani kuulin vanhemmiltani heidän olevan saamelaista sukua ja kotoisin Sodankylän Sompiosta. Minulle kerrottiin kiehtovia tarinoita saamelaisista ja heidän elämästään. Akmeeli Antereeus mainittiin myös tarinoissa. Keskustelu siirtyi hänestä nopeasti muihin aiheisiin.
Kysymyksiini Akmeelista ja lovinoidista, en saanut koskaan vastauksia. Aihetta välteltiin.

Tunnen voiman valuvan kehostani ja otan vapisevilla käsilläni kiinni karhean pöydän pinnasta. Sen pintaan on kirjailtu kauniilla kirjaimilla ja merkeillä, tekstiä ja kuvia. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Auringon valo heijastuu ikkunasta pöydälle, saaden sen elämään. Merkit ja kirjaimet näyttävät, kuin liikkuvan pöydän kuluneella pinnalla.
Ikkunan vieressä seinällä, roikkuu rumpu. Valo taittuu rummun pinnalta, luoden utuisen hohdon huoneeseen. Uunin kupeessa roikkuvat suopursu- ja yrttikimput tuoksuvat huumaavasti. Olen kuin unessa. 

Käännän varoen katseeni takaisin mieheen. Soperran - Ei, ei minulla ole erityislahjoja. Tämän täytyy olla erehdys. Haluan pois täältä, takaisin sairaan äitini luo.
Miehen ilme muuttuu melkein sääliväksi. - Anna, tämä ei ole erehdys. Äitisi toivomus oli, että kohtaat minut. Tarvitset taitojasi lähiaikoina.
-Akmeelin jälkeensä jättämä taakka, on pelosta huolimatta kannettava.
-Tulevaisuus muuttaa menneen merkityksen. Opastan sinua näkemään omat taitosi. Menneisyys ei jätä meitä rauhaan, joten lahjasi ovat tulevaisuuden muuttamiseksi tarpeen.

- Tämä tupa, jossa istumme, on tuleva kotisi. Pöytä on isoisäsi tekemä ja kaivertama. Opastan sinua tulkitsemaan sen merkit. Opetan käyttämään sukusi rumpua, vaipuaksesi transsiin ja vaihtamaan hahmoasi eläimeksi. Opit käyttämään myös muita noidan taitojasi. Toimin oppaana tulevalle matkallesi.
 
Kyyneleet tulvivat silmistäni. Tätä äitikin tarkoitti hetki sitten, puhuessaan menneisyyden taakasta ja sukulaisuudesta Akmeeliin. Miehen puheesta tajuan, etten voi olla enää vain Anna. Tunnen suurta surua ja pakokauhua. En saa itkultani sanotuksi enempää. Mies silittää kättäni ja kertoo, että voin palata nyt äitini luo, hyvästelemään hänet.
- Äitisi siirtyy pian pois tuonpuoleiseen, joten kiiruhda hänen luokseen Anna. Odotan sinua takaisin tänne, kun olet hyvästellyt hänet ja hoitanut velvollisuutesi.

Mieleeni painuvat keltaiset, vaativat, mutta ystävälliset silmät. 
Suden ulvonta kiirii korviini suolta. Huone pyörii silmissäni. Yrttien tuoksu tunkeutuu sieraimiini. Näen mielessäni paljon ihmisiä, naisia, lapsia, miehiä. Kasvot näyttävät tutuilta ja rakkauden aalto tulvahtaa ylitseni. Näen savuavia nuotioita, porolaumoja ja keltasilmäisen suden, joka tarkkailee minua suon reunalla.

Putoan pimeään ja seuraava havaintoini on äitini vapiseva ääni.  
-Anna oletko siinä? Hento käsi kurottautuu sängyn reunalta kohti kasvojani. Tartun käteen ja painan sen vasten kyyneleistä poskeani. 
- Anna, rakas lintuseni, olen pahoillani. 
Sinulle jää suuri taakka..ymmärrätkö? Lupaathan..Anna..lupaathan tehdä, niin kuin Susimies pyytää? 



Ja tästä tarinaa eteenpäin jatkaa Asta














27 kommenttia:

  1. Kiitos Maahinen, kiitos! Jatkosi on vaikuttava ja vie tarinaa hienosti eteenpäin. Onkin tärkeää, että tarina kulkee eteenpäin, vain siten siitä tulee tarina.

    Tekstisi on huolellista ja kaunista, ilmeikästä. Näen kaiken silmissäni ja elän mukana. Tulen huomenna lukemaan uudestaan ja sitten vielä uudestaan :-)

    Laitan huomenna linkin blogiini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos UUna, helppo oli jatkaa. Tarinassa oli jo päähenkilö, lupaus, Akmeeli, mystiikkaa, tapahtumaympäristö....joten kynä kulki kuin itsestään.
      Kirjoitin viime perjantaina ja eilen vain viimeistelin :-)

      Poista
  2. Ah mikä jatko, olen ihan koukussa koko tarinaan ja nyt se sai jo mystisiä vaikuteita enemmän joista tykkään satasella. Sudet ja taikavoimat, ovat minulle mieluista luettavaa. Viet hienosti tarinaa eteenpäin!!! Hyvä sinä! Miten tässä malttaa odottaa jatkoa???

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Esther, tämä on mukava projekti :-)
      Jokainen kuljettaa tarinaa omaan suuntaansa.
      Mielenkiintoista ja jännittävää.

      Poista
  3. Tarinan lumo senkun kiihtyy. Kaunista kerrontaa Maahinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Riitta, nyt on Astan vuoro kuljettaa tarinaa ja seuraavaksi taisit ollakin jo sinä :-)
      Jännityksellä odotan osuuksianne.

      Poista
  4. Maahinen, aivan mahtavan upeaa tekstiä! Tarina jatkuu niin kiinnostavana, että tuskin malttaa odottaa jatkoa.
    Tykkäsin juonikuvioistasi mahdottoman paljon.
    Uusinta lukemiseksi menee minullakin ihan varmaan. Pistän linkkiä myös omaan blogiini, että sieltäkin tarinasta kiinnostuneet löytävät jatkosi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Aimarii, annoit omassa osuudessasi Akmeelin ja sukulaisuuden, joten hyvä oli jatkaa, kun Esther jatkoi samaa linjaa.
      Luin kaikki kolme moneen kertaan ja tänäänkin kahdesti. Upeaa seurata mihin tämä johtaakaan.

      Poista
  5. Teillä on hieno ja mielenkiintoinen projekti meneillään! Olen lukenut jokaisen ja jännityksellä odotin Maahisen jatkoa. Upeaa kerrontaa ja mielikuvitusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sini, tämä projekti on todella mielenkiintoinen. Vielä neljä kirjoittajaa, joten tarina voi kulkea ihan minne tahansa :-)
      Olisit vaan sinäkin tullut mukaan....

      Poista
  6. Olette kyllä mainioita jutun kertojia.Ihana tämä sinun osiosi.Muuten,minäkin vein sulle tänään postiin taskukirjeen.Saas nähä kumpi saa ensin.Kiva odotella.

    VastaaPoista
  7. Oi nyt jo ehdit tehdä, olitpas nopea :-) Saa nähdä ovatko huomena jo molemmat perillä....ihanaa odotusta...
    Kiitos kommentista.

    VastaaPoista
  8. Ihan mahtavaa luettavaa! Ei voi kuin ihmetellä ja ihailla teitä taiteiljoita niin kuvien teossa kuin kirjoituksissa. Hienoa!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Selma, tämä tarina sieppaa kaikki kirjoittajatkin mukaansa :-) Upeaa saada jatkaa toisten aloittamaa tarinaa ja lisätä siihen omaansa.

      Poista
  9. Kiehtovaa, salaisuuden verhot avautuivat tässä kirjoittamassasi, vievät koukuttavaa tarinaa eteenpäin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarina sai jännittäviä ja kiehtovia piirteitä ja kieltämättä hiukan arvelutti raottaa verhoa, mutta hauskaa oli saada kirjoittaa osansa. Kiitos kommentistasi :-)

      Poista
  10. Tarina nousee aina vain huikeammaksi. Hienosti kehittyy juoni ja vähitellen salaisuudet paljastuvat, kuitenkin jännitys säilyy matkassa koko ajan. Upeaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sirokko. Tätä on mukavaa kirjoittaa ja seurata minne etenee, kun jokainen kirjoittaja lisää siihen oman tyylinsä:

      Poista
  11. Tarua, Lapin taikaa, ovi menneisyyteen aukeaa, jännittävää lukemista.
    Kiehtovasti kirjoitettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarua ja taikaa on tarinassa ja mihin meidät vielä viekään..kiitos kommentistasi.

      Poista
  12. Voi Maahinen minkä teit, jätit minulle ison vastuun jatkaa tätä tarinaa. Se että Akmeel osoittautui Sudeksi on minulle todella mieluista, ellet sinä olisi sitä tehnyt, minä olisin mikäli se olisi ollut mahdollista. Minun täytyy alkaa oikein tutkimaan tämän tarinan syvintä olemusta. onneksi ainakin vielä on aikaa ajatella kunnolla. toivottavasti olen tämän tarinan jatkon arvoinen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarina on alun alkaen kulkenut mystisesti kohti
      tuntemattomia pikospuita. Pakkohan tarinaa Akmeelista oli jatkaa kun se kuvioihin tuli ennen minua. Ja tarinassa oli mielestäni huikea alku, kolmelta ensimmäiseltä kirjoittajalta.

      Hyvä siitä oli kuljettaa tarinaa eteenpäin.

      Voi Asta, tänään kävin lukemassa sinun osuutesi ja hienosti jatkui. Ei tällä varmaan kenenkään arvoa silti mitata, jokainen tekee omanlaistaan ja siinähän se viehätys piileekin.

      Poista
  13. Luulin laittaneeni tänne taivastelua juonen kiemuroista, mutta jostain syystä se ei ole tullutkaan perille. Mihin lie taikajuoniin törmännyt:) Tarina meni yhä syvemmälle ja siihen tuli piirteitä. jotka on pakko ottaa huomioon tarinan kuljetuksessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, liekö pitkospuilta pudonnut :-)
      Niin, nyt ei takaisin voi enää palata, ellei laita Annaa kuumehoureiseksi :-) Kiitos kommentistasi

      Poista
  14. Maahinen... mikä jatko!!! Ihailen luovuuttasi, mutta myös taitoasi käyttää sanoja.

    VastaaPoista
  15. Maahinen... mikä jatko!!! Ihailen luovuuttasi, mutta myös taitoasi käyttää sanoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä etten pitkospuilta pudonnut, kun luin Akmeelista. Niin kiehtovaa se oli, joten pakko oli jatkaa tarinaa siihen suuntaan.

      Ihkua saamelaista mystiikkaa, ei ripaus, vaan kourallinen ja innolla odotan mihin matka jatkuu ja päättyy. Kiitos kommentistasi Aina<3

      Poista